Tämän kevään puoliväliriihi on nyt takana. Luvut on lueteltu, päätökset tehty.
Mutta kun pöly laskeutuu, jäljelle jää kysymys:
mihin suuntaan meitä oikeastaan ollaan viemässä?
Talouden tasapainottaminen on välttämätöntä. Velkaantumisen hillitseminen on vastuullista – ei kylmää laskelmointia, vaan tulevaisuuden turvaamista. Silti en voi olla miettimättä, jääkö inhimillisyys tämän suunnan varjoon.
Kun säästöt kohdistuvat kuntien palveluihin, koulutukseen ja terveydenhuoltoon, ei ole vaikea arvata, missä ne näkyvät ensimmäisenä: siinä, kun vanhus odottaa hoitoa, lapsi tarvitsee tukea koulussa tai yksinhuoltaja yrittää selvitä arjestaan.
Veronalennukset tuovat helpotusta, ja työn tekemisen tulee kannattaa.
Mutta olisiko ne voitu kohdentaa selkeämmin pienituloisille ja keskiluokalle – niille, joiden arki on juuri nyt kaikkein tiukimmillaan? Tällä kertaa suurin hyöty näyttää päätyvän niille, joiden elämä on muutenkin vakaammalla pohjalla.
Keskustalaisena ajattelen, että Suomi on enemmän kuin tilastoja ja budjettitaulukoita.
Se on kyläkoulun aamun hämärä, jossa lapset nauravat pihalla.
Se on terveyskeskuksen odotushuoneen hiljainen luottamus siihen, että apua saa, kun sitä tarvitaan.
Se on ikäihmisen tunne siitä, ettei hän ole yksin eikä unohdettu.
Jos nämä yhteisön hetket murenevat, mitä oikeastaan jää jäljelle?
Puolustuksen ja turvallisuuden vahvistaminen on puoliväliriihen valopilkku.
Ilman turvallisuutta ei ole vakautta, eikä ilman vakautta rakenneta tulevaisuutta.
On myös tärkeää, että tutkimukseen ja kehitykseen panostetaan – se on sijoitus, joka kantaa pidemmälle kuin yksikään budjettikausi.
Mutta kokonaisuudesta puuttuu tasapaino.
Kasvua ei synny pelkillä verohelpotuksilla ja säästölistoilla.
Se syntyy, kun ihmisellä on mahdollisuus tehdä työtä, yrittää, luottaa tulevaan – missä päin Suomea tahansa. Kasvu syntyy, kun pidämme kiinni niistä pienistä yhteisöistä, joissa elämä kantaa, ja joissa ketään ei jätetä yksin.
Tänään meillä olisi ollut mahdollisuus vahvistaa koko Suomea – tasapainoisemmin ja oikeudenmukaisemmin. Tehtiin osittain oikeita päätöksiä, mutta liian moni asia jäi puolitiehen.
Minä uskon siihen Suomeen, jossa kasvu ja inhimillisyys kulkevat rinnakkain.
Sitä suuntaa aion olla rakentamassa – täältä paikallisyhteisön tasolta käsin.
Sillä Suomi rakentuu pienistä teoista. Niistä, joissa kukaan ei jää jälkeen.
